Lualabaa laskemaan.
Matka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä sille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta karkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa maata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan autiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut ihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä, manjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä, jotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.
Aarniometsässä.
Marraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli suunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet. Tie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta nousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin suunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme tienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas pilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin lauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat päivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi. Etanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa, jota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja taakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan takertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää, jota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja: »Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin viiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle leviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten palmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes vähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain moisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä, milloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä viheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä korkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia armeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.
Jo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja sanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän metsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä, että maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli vain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty. Hän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet suostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että lähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi parempi kulkea.
Metsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton retkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn huomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan kaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli simpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley Englannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja. Ihmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka tekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa kohtaan.
Seitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe. Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi. Toisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän kutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset miehineen tulivat niinikään.
Stanley suostuttaa väkensä.
»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»
»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä silmäyksiä.