Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

Lualaba.

Luama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300 metriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi retkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi luovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin kateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka, olipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän samosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip otti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki Stanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.

Stanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen oli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota Cameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko sivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella hartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone oli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus heikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo. Tiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä Livingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve oli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert Njansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut Niiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat kuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut hyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä vienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä niin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli Livingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa on, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.

Njangvessa.

Njangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä edelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten etäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut käynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä, minkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli. Paikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä pahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään ehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille, jotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin veneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.

Arabialaiset kääpiöitten maassa.

Stanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan löytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai kuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen joukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman osan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista rantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja orjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen vihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia ihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana asuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon norsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan, samoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa. Mutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät norsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he saapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän norsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt edeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat tulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet palasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan kylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen oli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli ensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan, seuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin kosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka taholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta, kunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja kaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt kulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä päivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat käsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse. Pisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet niin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että oli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme lähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani pidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä sieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas tahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä oli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli kuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin hullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden päivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu päättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä nuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten nuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että ilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit. Arabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä, ennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen. Mtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden käden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden hänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei riittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja lopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia varustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt kartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja he olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä päivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua heidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä saadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän kuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen ulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät suostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet kuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun arabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät he miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty, hyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä kilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine miekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon, ja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me tapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me. Sitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan puolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön ja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne taas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti joku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon nakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin kuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta melkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän sydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset laskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat heidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta (310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä hengissä, ja minä olen yksi niistä.»

Stanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän sai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui tosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista aarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä, olivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman kauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.

Kauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta kuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi lukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja norsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn kumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen, ellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.

Näin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille, jota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan innostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa. Arpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät jatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä pää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka järkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin, elleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi ystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley pestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan 154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista 300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy uusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta matkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli »heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».