Laiva uppoaa.

»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.

Bennettin saari.

Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni, mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.

Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin tavanneet toisiaan.

Lenan suistamossa.

De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.