Tällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle antoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7 kilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta, olivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita puuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä joki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta että etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa markkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä oli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat sitten paikan ainoat asukkaat.
Joulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään, taikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten väliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka oli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli banaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä, joilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli yhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama kuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli akkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät ja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla kylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet päällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä. Banaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja, kassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta retkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä teki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti pistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta ja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan päivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan taitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin saapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun nähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään. Mitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi löydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se oli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.
Kääpiö.
Täällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen oli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko nuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen hänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä, ettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen aseittensa tappavasta voimasta.
Retkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta Lira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli Unja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta rannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia nousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät alkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle voimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan noudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua myrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä kivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista sitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley lähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan. Mutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä kolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin syövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.
Stanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen maaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui leiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa alkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja ennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan uhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella auringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli väkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä jatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä, saapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski maihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua asestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia alkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun näitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset maanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa jatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa matkustakaa!»
Taisteluita.
Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman kilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua, sairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley itse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi joelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan kohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla kiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa alkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat tekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen torjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan viholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä jotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat, pelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun jälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta vielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä ja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin salahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley souti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen leirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka ympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi tulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota hallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän keräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa alaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen, ennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota pikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät alkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian alkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi. Kun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi Stanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin eteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti hyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi tuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia luikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto ollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo, bo-boo!»
Puolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli monta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin verran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien töristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi metsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies oli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs arabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa metsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla puolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun ja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta ja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja samalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten kuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi heidän käsistään.
Stanley ryöstää kanootteja.