Stanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka maaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen kangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti heille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei hyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma toteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady Aliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan paikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön suojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä kanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock oli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu kolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä menetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät rauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui veriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta oli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan omaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.
Tippu Tip kääntyy takaisin.
Samana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat varmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä pidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun miehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen avun, jonka oli arabialaisilta saanut.
Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa. Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne miehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin arabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin voiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat hyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.
Tämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata villiä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja norsunluuluikuilla.
Matkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä Njangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti virtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron hetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului somalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti olevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä luoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa laulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien erosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme laulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu Tipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja meidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin minuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen heikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»
Vaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka mahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran alapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani- ja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen rannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin, mistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu Tipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat »Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me emme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin, niin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa! Bo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän hereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä katseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa paistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies lähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili ja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen julmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla lumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen ohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden minuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin jatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun saatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin kirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.
Uuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen, ja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä. Mutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa. Molemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä sotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä kanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!» huudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka kuitenkin loppui lyhyeen.
Uuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä joka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun. Eräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin rauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen suorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan tulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko tämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa muutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua heitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta pakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä joukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai kolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin ystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä tietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan ehkä hukkuvan.
Sen-nen-neh!