Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä. Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi. Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.
Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti. Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut, eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova», edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin retkikunta kotiin palasi.
Andréen ilmapalloretki.
Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.
Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.
Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.
Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan mitään varmaa tietoa saatu.
Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin »Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13 p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»
Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.
Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua, muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa lähellä.