Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi. Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta, Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu vähintäkään jälkeä kadonneista.
Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt, ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.
Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään, jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.
Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.
»Jermak» Jäämerellä.
Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä, ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla, retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava, kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia kunnolla kestävän.
Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon, sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden, ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen, määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.
Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856 ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.