Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä, vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»
Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen. Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten Hvitsärk eli »valkeapaita».
Frans Josefin vuonossa.
V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa, tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi». Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat, mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain 2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.
Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on, mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä, keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä. Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä, vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta. Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat grönlantilaisessa jäävuonossa.»
Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut, joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet. Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin Floridassa ja Californiassa.
Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla nytkään ole.
»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja, jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»
Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen, jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.
»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi- että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa. Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti. Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen. Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.