»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä, joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea napakanervasta (Cassiope ictragona), joka siroine kellomaisine kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat, männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua. Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?
»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat. Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia, eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»
Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella, rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään, enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta…»
V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A. de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17' saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin toista mieltä.
Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.
Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904), joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa, Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä 1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan tuntemiselle.
Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista ponnistuksistaan huolimatta.
Grönlannin koillisniemi.
Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan, joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi. Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.
Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta. Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti toimitettiin reillä.