Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.
Mylius-Erichsenin tuho.
Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta, kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan. kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä. Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla. Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun, matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.
Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi, ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset. Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet rannikolta löysi ja pelasti.
Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.
Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman, josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.
V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin yhteyteen.
Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.
Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.
Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa. Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan, Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa alkoi.