Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään, eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin, joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.
Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä. Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille, oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut niin vahvalta, että se oli mahdotonta.
Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.
Uusia retkiä Grönlannin poikki.
Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.
V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään. Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700 kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin reitillä vain 2,225 m.
Kochin retki.
V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen
kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A.
Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana
Mylius-Erichsenin retkellä.
Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin, pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut, alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven suurella jäävirralla.
Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista 13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja näistäkin 3 pian uupui.