Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata 12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat retkeilijöille paljon tuskia.
Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.
Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän pitempi, 1,230 km.
Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta, jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.
Muut napamaat.
Huippuvuorilla.
V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin, mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.
Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten Koillismaa.
Ruotsalais-venäläinen astemittaus.
Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.