Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.
Seetzen.
Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa,
sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar
Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa
Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.
Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta, ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille, kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin. Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät, joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan. Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran, aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla, luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti valmisteltu työ sen kautta menetettiin.
Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa. Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith, Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista puhdistetuksi.
Burckhardt.
Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän, ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona. Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin, Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen. Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa, tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814 otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla. Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.
Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut. Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut suuremmalla asiantuntemuksella.
Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi hänkin omalle maalleen.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin, jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti, samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818 alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan, kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun 9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.