Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi, esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin. Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin. Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille. Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi karttoihin piirtää.
Pelly.
Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa. Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan, mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle suojelusjoukkoa.
Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865. Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki, että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut, se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.
Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä, saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä — on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden rannalle.
Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.
»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»
Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman, etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.
Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama, niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana, johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä, niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä. Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen. Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti kasteltavat.
Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa, Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat. Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana, ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille. Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.