Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin »juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan, mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat, ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen. Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen» kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.
Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.
Huber ja Euting.
Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon verikosto.
Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.
Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva. Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus. Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan, jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.
Bluntit.
Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin. Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien tuntemiselle.
Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko Nedjdin valtansa alle.
Guarmani.