Palgrave.
Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave. Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.
Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle, matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa — kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista, jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre. Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia, ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen, kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.
»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta, ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita, puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja… Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin rosoisia selänteitä.»
Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa, joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava. Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja Omanin kautta Eurooppaan.
Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.
Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään. Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena diplomaattina varsinkin itämailla.
Doughty.
Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875 alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta, nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.
Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä. Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.