Glaser.
Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena. Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin, mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike. Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.
Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin rajoitettu.
Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon, jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.
Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita, Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin olisivat saaneet sitäkään pitää.
Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi, jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.
Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen, vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista, vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa. Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.
El Hasa.
Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif, pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen, Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen paras tarkoitus ja sisällys.
Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua, vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä. Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.