Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää, koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot, jotka väijyivät karavaania.»
Gangeen lähteet.
V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen, hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat, ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään (Gauomokhi).
V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon. Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä näytti Jumna alkavan.
V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa, joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan, hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.
Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella. Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä, mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki. Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.
Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että
Afghanistanissa ja Bukharassakin.
Manning Lhasassa.
Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan, Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa, tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen kauniin pojan, puheille.
Himalaja.