Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita. Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen. Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista, joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat, vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko joukon matalampi vuoristosuuruus.
Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51 Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,. joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa. Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie kulkee Ladakhista Jarkentiin.
1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä, milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia ja Kuenlunia.
Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista. Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes 7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen, kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä. Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa äsken suoritetun luomistyön leima.
V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.
Pundiitit.
Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin, niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.
Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä, tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat, oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan. Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.
Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä intialaiseen kolmioverkkoon.
V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat, että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen koralleilla kultaa.