V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän Nepalin kautta palasi takaisin.
Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa 1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun maiseman tuimalle kylmyydelle.
Pamir.
Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja, jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan. Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista, Ovis Poli.
1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin poikki moneen kertaan.
V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi. Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli. Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu, väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen päässä.
V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.
Amu-darjan lähteet.
John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla, vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa, 3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi. Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata. Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria, jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret, joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.
Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä. V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet, Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan vedellään kostutti.