Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin, »Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.
Maailman korkeimmassa maassa.
Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä. Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa. Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja, eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.
Hucin ja Gabet'n matka.
Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in, jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826 saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta. Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran näkivät, mikä mies hän oli ollut.
Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.
Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa, He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen maasta ja sen asukkaista tietoja.
Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi, herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.
Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan, päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen, oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc tovereineen liittyi.
Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.