Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.
Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat tosiasioihin.
Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.
Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että
Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.
Careyn ja Dalgleishin matka.
Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta, paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita. Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta reittiä kulkien.
Rockhill.
Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla, niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua, että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi täydelleen tibetin kieltä.
Pevtsov.
M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa, tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista, »maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä merenpintaa alempana.