»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42 kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä. Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.
»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek, yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö. Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen, leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva, kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme, että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.
»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka, jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani. Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain muistoissa.
»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa. Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin, osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.
»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja 16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa, suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten toinen toisensa jälkeen hylätty.
»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta, niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi lisäksi vähän huvitella ennen talvea.
»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen itselleen anastetuksi.
»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen. Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia; kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa. Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä, kuten minä tein.
»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu, toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.
»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.