»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni, pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta — mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi, mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä. Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja, ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet, pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää, pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää, myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä heinäkuun lopulla tuloaan.

Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.

Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin. Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa, mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300 metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta, Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000 metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä. Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle. Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan, niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta tältä puolelta.