Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle, mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä juoma maittanut ketään.
»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta, jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme 400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut helppo löytää johtopiirteitä.
Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla, mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet. Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas. »Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan — »heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»
Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse kiipeäminen kun on verraten helppoa.
Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen, mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni — parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean purjehtijan tovereineen.
Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.
Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen. Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan, Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet vetensä avouomassa perille saakka.
Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.
Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.
Kashgar-joen varrella.