Vakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä saakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne eivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset heidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja peloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa, mutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä synnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle telttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä ratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä, peitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli korkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla oli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät ryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä, jotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista vastaan… Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin ympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä… Laamani oli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät… Ikäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka ei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli tuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari Lhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson pohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin, että asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja istuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat keihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja; tulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät läpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut miehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja. Joukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät hevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa takaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari pientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin oli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä ilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua pilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»

Näiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta ei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja kelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen. Telttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat seikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä Lhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli teltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi tibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset pysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät keskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin mielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle asetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle jäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei näytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan päättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta toisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja Tibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen ankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu kulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o. polvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata vasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja niin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin perille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän Lhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin, vaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli mies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi kuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä. Nuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän enää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki hänen harrastuksensa olivat.

Elok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo, suuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa, johon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo kannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja tsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o. ohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat eteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati, että Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla vieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan. Hän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi, ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen edes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli aikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti neuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa levottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit jälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin ja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä laukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei satanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella uhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme hevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin vyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen haudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä, mutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä levottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset hyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla kauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli mukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki upeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka olivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat olleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että heitä kaikkiaan oli 67 miestä.

»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten tulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja tervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti Kamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi aivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan hyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle päällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän istui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.» Hedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen aistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen paslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi keltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen kiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat. Hänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen hän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja mieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti olevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että venäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia alamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta Kamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen osoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat askelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää Lhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan takaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo antoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki kaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen suopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu välttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli boksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli epäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin, että »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa. Hedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi, ettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta puolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia niin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että häneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi saataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa, joka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle hyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle olla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin sallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun käyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.

Hedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat olivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan. Parinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle pohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä, vaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa. Alueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi kahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa vartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon rosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin tapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella oli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri oli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten terveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.

Kun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä vakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen kanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten suunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa Himalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat ovatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet, mutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä ilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja syksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana, että karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille. Maa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi paikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia samoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat sitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset tibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät kiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään ruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso järvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista Hedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö kielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei luvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä asevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan maaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus oli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa peloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston, »devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin, vaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan järviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat olivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson eteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset kuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja viranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja jakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se uudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä suojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta. Jos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata kohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja olivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään palasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin saattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat seudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät yhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari miestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian ohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin höltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä apuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk. 20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen tutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin ja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki palvelijansa kotiseuduilleen.

Täten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin syvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin vanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset. Seuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta 1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen, salaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla tavalla.

Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.

Olot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä matkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen vaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman toimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että Intian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin varustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten vanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama pakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen — ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet teki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen itsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin muilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon (Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.