Lordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä auliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi Tibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi, mutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen jälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä kulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut Englannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä kaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn menemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen käyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten sekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v. 1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset matkat Tibetiin estettäisiin.

Kun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin alueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin matkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan kuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja oikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin ja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen sen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja koettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa paluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia seutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen läntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja Sisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat olivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen vuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja länsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.

Vaikeita matkoja.

Vasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään. Jo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei ollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille vihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin korkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston sokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta, pakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja loppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja korpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan palkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta edennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja muuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin päämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan kuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä oli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt jättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti retkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän oli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat kuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne olivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia kuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.

Marraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi vaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa erämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa eväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä jakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.

Parin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä, jotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja kuormia kantamaan.

»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat tykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan; pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä nahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti koko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla tarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat ja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan — mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana satulassa!»

Nämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi tunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan. Talven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä. Karjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin, Bogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät suuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse. Vaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän. Sitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»

Ensimmäiset rettelöt.

Edempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi ostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta ja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka asettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on matkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita, emmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta nämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle alueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin ystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin hengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet koettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin ladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs gova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin tai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin maaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan, ettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni hän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin pääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin täytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä järvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän järven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.