Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos kaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat suomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten sen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä oloja.
JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.
James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.
On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot, että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819 näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.
V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.
Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok», oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi, »Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen, mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.
Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.
Uutta maata.