Englantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan joutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat belgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli nuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai yksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että saattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti »Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen valiosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi romanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi lähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että hän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja varustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa 1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.
Siihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet tutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että he pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun siellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri nimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka niin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön kammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän ihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta, kertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä ja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa vedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen jäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja maalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa ei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka kaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista ei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn minimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli ensimmäinen, joka koki etelänapatalven.
Viivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan välisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin syvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla Etelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi Palmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan eli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on hänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa ja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan mantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta. Rannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä ennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä, jotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan siellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta maihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti, että sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta paljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa tavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.
Helmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan myöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti ohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta jonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa yhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja niitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes se leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan, vaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen jääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse millään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan ahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä, että laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat riittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin avannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja pienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita tehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka paukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan ihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina, mutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti retkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti, mutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia ruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan vaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman kalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä kuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen nimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin että sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin hulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää Pearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta olleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta heidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi sietää — siten auringonvaloa korvatakseen.
Bellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican» pohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen oli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä jääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että selvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla, joka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo palasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen säännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt ja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta joulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta, mutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun puolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten avulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä pingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet. Maaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat näistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen paratiisi.
Kotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei se löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se sen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat kokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään alleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn tulokset.
Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.
V. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen onnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen retken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen sanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten tutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa, joka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan takaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko synkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen, koska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta, sillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä koko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta oli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä koettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä retkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa hengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin toinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi retkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson, kuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.
Uuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta tunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka nyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla. Kuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin Rossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin taantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa Borchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja ensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää kohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä paremmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta oli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat kaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille, joita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.
Englantilainen »Discovery» retkikunta.