»Challenger».
Antarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen »Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen uranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki etelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian meren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se kulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä Wilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia löytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren eläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin, se mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista. Etelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi, ettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa tavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että etelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska samoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin jo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton yhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla enimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli nähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.
Kun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle, koettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden pyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger» pistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama saksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa Länsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan salmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.
Kansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme kertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla Etelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin verrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia tutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.
Pyyntiretkiä.
V. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä etsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä alkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti kohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki ensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin vähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei kuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin Joinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.
Suurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka oli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä hiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä 1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan itärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta, maata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti »Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi. Palatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin ja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen norjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui Länsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää kohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja kulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.
V. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen pyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi ei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut norjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia maailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn saarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle, ollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä kävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink löysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa oli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti, mutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen yhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli jäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat ensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle. Sama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä. »Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka Ross oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät enää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi matkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti siihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen kansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.
Tieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria ponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa Neumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä jäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin maantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä herennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.
Ensimmäinen etelänapayö.