Paluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien eteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes oli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa kuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä pidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut. Oltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta ja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja saapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta Englantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin tuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille kaksi kultamitalia.
Matkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan Barrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä muinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan sulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan glasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat entisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää varsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.
Muiden kansain retkiä.
Saksalainen retkikunta.
Saksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija prof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin» malliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren eteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi sieltä matkansa Antarktikaa kohti.
Napapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön peittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin korkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen Antarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻ huomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa nimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.
Retkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman päässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä useita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä jäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei prof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle, vaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset joutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja pysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat koko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen ja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi ollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi toimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja biologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof. Drygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta ja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin avulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä talviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti tilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi matalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin ilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja. Antarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat sitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein täydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti kootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.
Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.
Vaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto Nordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa yksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman laivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin» jälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan hän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin hyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta ruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.
»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa Etelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan länsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki ollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen palattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.