»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta jääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu, eikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla, koska rantueella oli paljon jäitä.
»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse ja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow Hill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi pohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei Nordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla ja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen leveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon edustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin mielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat pysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä, että se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen päälle kerrostumisen kautta.
Talvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet, jotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi he olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta ei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin talvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld rekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren ympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin nimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren Louis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat kiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat mustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja rinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson ja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta edellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa laivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat viettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi syöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet. Nordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin laivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä tutkimuksia.
Marraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat argentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen upseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun »Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman kautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä leiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa tarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä taisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta neuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva, joka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti runneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet saarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla hajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena ja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata kohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut ja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli lähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.
Ruotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren kivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän maailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä ja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina aikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä, jotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla etelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilen nykyistä araukariapuuta.
Charcot.
Ranskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut apuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon ruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä tutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut. Palmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen salmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan jatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä leveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada selville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan kanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja vahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi maa nimitettiin Loubetin maaksi.
V. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan ja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta, Magelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan tarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja etelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari tutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea Petermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin, mutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi Aleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä jatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute pakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan ollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen maata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin lähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.
Charcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat saaneet yleisen tunnustuksen osakseen.
Bruce Weddellin meressä.