Stanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he siitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät entistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä lopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän sai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin uiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.
Tapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy. Mowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina asukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin uitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle suvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.
Zingan putous.
Zingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin edellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli tarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän aikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat samaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin puolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot laskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka jonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet saaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli oma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat hyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja nämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni oli heille suotuisa.
Zingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin vaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään aikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen liharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen kuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa, ja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley lähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä pidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella ja peloitettiin palaamaan takaisin.
Zingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli taivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan takaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja hädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin mukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida, niin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan pakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän saisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa, kun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet hautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi minuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun se toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran sukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone» nimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi kertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään tilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla. Kesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty, retkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä kilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.
Stanley Mbelon koskessa.
Ingulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea vapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti nousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä. Rantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät atomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten reunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot olivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä niiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan väliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen ryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden, paasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan. Paitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä levollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat, etteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun Mbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen tummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä pari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan kattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut. Terävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien, aaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti tyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle jääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla saavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa, herra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme sen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää virralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin muutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.
Vähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla Kongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa retkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti ja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen saakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui rauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet gneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen sitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin uomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät varastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit lunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin ja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin kuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea jokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin. Mutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla putouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin putouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset auttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle. Nämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko Afrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn mainitsemaksi.
Asukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä ruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen kaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot vieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat kalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven uintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu verkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa tehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.