Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.
»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa olisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa ei ole huonoa.»
Sitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.
Tämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin kanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä noidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen poikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua, mutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka päättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat sangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan ainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan joku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa kautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin paikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis. Zingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla mowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu kuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin paikalla.
Vaarallinen koskimatka.
Kesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta matkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja Ingulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot ja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady Alicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta niin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten nousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin niin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava, eikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli kuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota Mowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää veneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen ponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin sen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian rohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan käyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka keskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille puolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien virtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat toisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa vesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi vihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan joka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin sen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei vene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä, ja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä soutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu puhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän ja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka nopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui ja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut vesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon ponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes tapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon, palatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.
Frank Pocockin kuolema.
Stanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen niskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi parhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista; jos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet taas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan leirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot. Siellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa, Bomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz, fransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän vertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle Stanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin jokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän sinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt kanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti toistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan haaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa, ennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka miehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat pohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan hirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät veteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti nuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen. Pian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että yhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea laskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi heistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui paikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.
Juuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank, joka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan ja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen suostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut mitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja pääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen »Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka vaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski Uledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea. Yhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli tuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja käsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä ja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina lähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona. Muutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien vasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä, mutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta. Vastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain putoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä myötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja Frank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti tilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti syöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat sitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja pitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan päältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen syvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu ja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän kauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan miestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista. Mutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi ja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat hänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta samassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet. Toisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä eikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.
Tieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti suurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat väittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin oli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli nyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä vuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä sanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme, valkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin pitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti ostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»