Babuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat erittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa vuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan kylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten kartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja kaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut, näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa estää kahakan.
Kun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.
»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan? Sodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti erehtyneet.»
»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin. Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät. Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne. Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»
Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä paluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja: vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden niteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja kuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat samanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.
»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»
»Niin, niin, se se on.»
»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»
»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee itse polttaa se.»
»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa asuvia hyviä ystäviäni.»