Stanley vähällä tuhoutua.
»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle itselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni kalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita aaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia tyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen laskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin solumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat miesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin tyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää koskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin »Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun vuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat ohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä ohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman vesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti nuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin mailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton päästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen puhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta nopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin joutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä kuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan kosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan ihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo luulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton oli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.
Leiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä putousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui laajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi laineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä kuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta valtajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi Nkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman korkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki kulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa, jyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja savuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot laivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä merellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen yhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa, jotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.
»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine vuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin Lualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä ja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä aaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät emmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi kaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että masentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin pyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua tyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä, jossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin kanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat levittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai Capsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä ja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun korkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien, pelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä toivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme Edenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»
Siihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa kulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä päivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi joka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi miestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se tunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi neljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja hautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se toisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat pinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli oiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen pohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä Shumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana virran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina, kunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä vasta he havahtuivat ja pelastuivat.
Omituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat jokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain yksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän jälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan vähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo ainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään heittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei alajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia. Huhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain yksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun Stanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut ylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.
Vaikea taivallus.
23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin ollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä kohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea kilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä, kiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka räjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti, miten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat, että vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään kannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350 metriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun ensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset julki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen retkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla vetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin oli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan Stanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia. Toukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki. Näin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä edessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa rasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun 25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja toistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei heistä ollut apua.
Puutetta.
Mowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta tähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta retkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin Uledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi, mutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa kumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki Ulediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää varastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun miehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni ja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi jättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä pois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut varoja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita kulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi piiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa, ruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita, joita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja toisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta Bangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto oli vielä paljon hitaampaa.