Saavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä paikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla olevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä linnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey oli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä hän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla merenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia koskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin kiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä, kurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten helppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi lähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin halusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä loppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut pitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska ja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen matkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan Stanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.

Alkuasukkaat eivät nyt estäneet retkikunnan kulkua. »Kauheata jokea itseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas joki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa mailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati kiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin niin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka syöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat laavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot, joen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten pitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin seutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen kamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten syöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas Atlantin valtamereen.»

Niskakosket.

Ntamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta, »Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä, mutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet puolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin virtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme neljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta, jolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen tyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka jälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään ylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10 metriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla näkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi, vimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja paiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin hyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata kertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50 kilometriksi tunnissa!

Koskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet laskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta tempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi rottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen mailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui lopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin tottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley itsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään rotkoon.

Kalulu-putouksen uhrit.

Kattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski edellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40 metriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella pauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli aikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian kauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen putousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi syvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä. Siinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki saivat surmansa.

Tuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä, tyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski putouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.

Sitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa oli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole kuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään syvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta portaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi, kunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien huolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna varhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi, jotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut mahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja vielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta kertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin lujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle ja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen, sitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän kyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs kyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten samalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä, joka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että paikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät eväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle pelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki oli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen yli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja toi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella mielenkiinnolla sen taistelua koskissa.

Huhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia koskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen kautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä olisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut. Stanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin koskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei retkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet, naiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat kanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin, laskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen rakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.