Elintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka millä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä tulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi virtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen. Tämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!» varoittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin joella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla pyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä ihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa tekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.
Rauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä valtava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan naurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa luottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta kun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen mielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat suojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni vesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei huomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi. Joen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut niin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin, paljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.
Tshumbiri.
Bolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat kohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja, mutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi ja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja saapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä tervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä asumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa pidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen runsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa toisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon kuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan vaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa messinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun 7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että hän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa nähnyt.
Kongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin levyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin metriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon ohi.
Viimeinen taistelu.
Tshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä olisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta retkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä haavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää, vaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat nyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.
Kongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin paikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon punaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi jätettiin metsästys sikseen.
Stanley Pool.
Maaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka Pocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi. Korkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat Doverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet. Asukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille enää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti, että koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla voitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille opastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies, hän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että sitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen hullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään alkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin, sitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta kauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken niskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon Itsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon tervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin suuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka, viedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli tässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta neuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen tyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät, ei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.