Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.
Bailey huomasi Tsangpon katkaisevan Himalajan syvässä rotkolaaksossa ja polveavan paljon kauemmaksi koillista kohti kuin oli luultu, mutta maasto oli niin mahdotonta, ettei hän voinut tutkia tätä mutkaa perille saakka — sen kapean niemen, jonka mutka ympäröi, täyttää vuorijono, jonka korkein kukkula, Namtshabarwa, kohoo 7,500 metriä merenpinnan yläpuolelle. Mutkan kautta Tsangpon vuorimatka piteni niin paljon, että Bailey arveli tämän joen ja Brahmaputran suuren korkeuseron käyvän ymmärrettäväksi ilmankin korkeita putouksia. Viiden- tai kuudenkymmenen kilometrin vaiheilla jäi rotkolaaksosta tutkimatta. Bailey arvosteli Tsangpon rotkolaakson olevan noin 160 km pitkän ja 3,000 metriä syvän.
Tällä kannalla tietomme pysyivät aina vuoteen 1925, jolloin lordi
Cawdor ja kapteeni Ward tutkivat senkin osan rotkolaaksosta, joka
Baileylta jäi näkemättä. Kapteeni Ward kirjoittaa tästä retkestä:
»Vietettyämme Tibetissä kahdeksan kuukautta päätimme jos suinkin talvella tunkeutua rotkoon ja sitä varten lähdimme marraskuussa (1924) matkaan 23:n tibetiläisen kantajan keralla.
»Tsangpon laakson yläosa Tibetin ylängöllä on siksi karua, että hämmästyimme tullessamme äkkiä sankkoihin metsiin, joissa kasvoi jättiläispuita. Nämä puut sitä paitsi vaihtuivat aina muutaman päivän kuluttua, sitä myöden kuin laskeuduimme yhä alempiin ja alempiin kasvillisuuskerroksiin. Ylinnä oli petäjämetsiä, sitten kuusi- ja bambumetsiä, tämän jälkeen itkumänniköitä, tammi- ja magnolia-metsiköitä, sitten tsuga-metsiä ja vihdoin subtroopillista djungelia. Ja mimmoisia puita! Paljon oli semmoisia, joiden pituus oli 60 metriä ja tyven läpimitta 2,4 metriä. Kaikkialla — kallioilla, puilla, vuorilla, jokirannasta lumirajaan saakka, kasvoi isoja ja pieniä alppiruusuja.
»Matkustimme sangen kepein varustuksin. Kahdestakymmenestäkolmesta kantajastamme kaikki, viittä lukuunottamatta, kantoivat retkikunnan ruokavaroja. Telttoja meillä ei ollut, emmekä olisi voineet niitä vuorenrinteille pystyttää, vaikka olisi ollutkin. Makasimme kivien ja puitten suojassa, miten sattui. Kaiken päivän marssimme auringonpaisteessa, lumessa tai sateessa ja yöksi kävimme nukkumaan, peitteisiimme kietoutuneina. Mutta eteenpäin pääsimme hitaasti. Meidän täytyi kirvein raivata tiemme metsän kautta, kaataa puita tikapuiksi, nuoralla laskeutua kallioilta, kulkea purojen poikki ja kaikkeen tähän kului aikaa, jonka vuoksi harvoin pääsimme eteenpäin muuta kuin neljä mailia päivässä. Mutta hyvin tulivat vaivamme palkituiksi. Ihmeellinen kasvisto, suurenmoiset maisemat, metsät ja jäävirrat ja jyrisevä joki ja ennen kaikkea löytämisen ilo olivat meille runsas korvaus. Olimme uranaukaisijoita vieraassa maassa, selvittämässä historiallisen salaisuuden viimeisiä ongelmoita.
»Verkalleen tunkeuduimme rotkolaaksoa eteenpäin, ohi Pemakochungin, jossa pundiitti Kinthup viisikymmentä vuotta takaperin lepäsi voimatta kulkea kauemmaksi ohi kallioseinämän, joka kolmetoista vuotta sitten katkaisi väsymättömän Baileynkin matkan, ja edelleen tuntemattomiin seutuihin, kunnes meidänkin oli mahdotonta päästä kauemmaksi. Kallioseinämät kohosivat siinä joesta äkkijyrkkinä tuhansien jalkain korkeuteen ja joki täytti rotkon seinästä seinään, kaatuen putouksena 12 metrin korkuiselta kynnykseltä. Putouksen nimitimme Sateenkaari-putoukseksi.
»Kiipesimme sen vuoksi rotkosta pois ja kuljimme lumisen selänteen poikki ja sen toisella puolella laskeuduimme alas metsiin, jotka nopeaan muuttuivat yhä troopillisemmiksi, kunnes lopulta tulimme erääseen kylään. Etelää kohti rotkolaakso alkoi allamme väljetä, näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, valtavat kalliopolvet etenivät toisistaan ja lumiset harjanteet alenivat Assamin pyöristyneiksi kukkuloiksi. Olimme kulkeneet Himalajan poikki.
»Tehtävämme ei kuitenkaan ollut vielä loppuun suoritettu. Vielä oli jäänyt näkemättä parikymmentä mailia joen rotkolaaksoa. Joki nimittäin teki ison mutkan ja me olimme kulkeneet mutkan täyttävän vuoriharjanteen poikki. Ensin tunkeuduimme siihen salaperäiseen kohtaan, jossa Tsangpoon laskee pohjoisesta, tuntemattomista seuduista tuleva suuri Po-Tsangpo. Sitten me päivän toisensa jälkeen koetimme tunkeutua siihen rotkolaakson osaan, joka vielä oli näkemättä. Koetimme kulkea joen uomaa pitkin, mutta valtavat kallioseinämät lyhyeen katkaisivat matkamme. Ja kaikkialla alkuasukkaat vakuuttivat olevan mahdotonta päästä näkemään sitä, joka meiltä oli salattu. Vihdoin kuitenkin lumimyrskyssä löysimme tien vuoren selänteen yli ja laskeuduimme 1,200 metriä aivan maan uumeniin. Ja viisi viikkoa rotkolaaksossa oltuamme näimme nyt senkin osan virrasta, joka oli tähän saakka pysynyt kätkettynä. Siinä ei ollut putousta!
»Mutta Tsangpo oli luovuttanut viimeisenkin salaisuutensa. Rotkolaakso oli voitettu.»