P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v. 1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»
Miehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä tappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle veroa maksaa.
Elokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän ulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen Uledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee paljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on totta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa, me saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän tosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»
Wangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta heidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat — riissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa, jota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi». Ruokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä suuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän voittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista ja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt oli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka heidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä». Joka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat kertosäkeet:
»Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt,
»Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»
»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein puristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat minkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja kaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset hajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon sijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei jaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana. Lopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet lähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja oluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin kiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki tämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja kaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui Bomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin viimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat — enimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen, hollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan vastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan huolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin »kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon suistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä Portugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.
Levättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat retkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei väkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja hänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi paljon kokeneesta väestään.
Tämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä maantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein kaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli sen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta kuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla likimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat. Ja tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia vesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla, kuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä Kongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin siirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli Euroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley julkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota ja sai suunnattoman paljon lukijoita.
Kongo-valtion perustaminen.
Stanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen, eikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia itselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti rannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta huomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono hallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.