Aarniometsän uumeniin.
Kesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta Aruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä kulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista ja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa jokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus leiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin kantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine terävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan kaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti tuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut päivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava. Oltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s päivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää, kesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla nähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»
Tämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli asema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä kymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa, milloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän tien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti astuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja teikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli ensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut noukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet palamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien retkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat leiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.
Seuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle maniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne olivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten hiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa. Edelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä oli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä varten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän läheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei saappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien poikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja niistä varsinkin oli paljon haittaa.
Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui.
Eräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin torventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen ääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin olisivat he vieressä olleet:
Ensimmäinen ääni: »Halloo, muukalaiset, minne te menette?»
Toinen ääni: »Minne te menette?»
Ensimmäinen ääni: »Tähän maahan ette ole tervetulleet.»
Toinen ääni: »Ette tervetulleet.»