Matka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin vain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen ja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat hengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi nähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka kasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti riuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin kuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin kokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään ohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä, salamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta tuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan pilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin. Aamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin tehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän tyydyttämiseksi.
Retkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo oli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin loppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä veneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes tarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle. Tuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan lähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten maniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä kuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot hylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin niillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia, melooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta oli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja joku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta. Yksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien suurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi edes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä pitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia lepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten palaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla he antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat erämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.
Retkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät polttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin että he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus tästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat olivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin siitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.
Ampiaiset.
Aruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli tuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon seikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat oksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat äkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään tunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra», sanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka jälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan joutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.» Elokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi oli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui virran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan nuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla oli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut teräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet olivat sangen siroa tekoa.
Kun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka puolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, mutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He osoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista, ei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että he olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia ajattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei näyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä eikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät mitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä juurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina, pitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon takana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta villiä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina tapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina hajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään minne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt päälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut mahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät he sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen joukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta jos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he pelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai kaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta jos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat he pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He kuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä, mutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin, että olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon. Ihmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi viiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät mitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli ainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia vastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat muutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat vaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.» Kärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat tämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen soturijoukko.
Epätoivoinen tila.
Elokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi ja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan asemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat todella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti olisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään miehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä jäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.
»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli luulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja koko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma pimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä kahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä maasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja lenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa päällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia ja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät puut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen paukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa salakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee kaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee valtavin, korvia huumaavin rämähdyksin… Ja tätä kestää koko päivän taukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän valoa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia kasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen, ynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja kaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen katosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja, olkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa satulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää sinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus…» Lopulta maajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta asemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka menettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti nuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut vähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka haava olisi ollut vain pieni piirto.
Arabialaisia aarniometsässä.