Elokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään kosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei kuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä osoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina Aruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli suuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen tavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen kylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat majailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu poika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet tiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa. Eräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun puolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut Speken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä ja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren aarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut pari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli hän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen vuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle joukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla paaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se oli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain lukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen lääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen, 17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta oli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman suuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti Stanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman maljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja. Sairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan asemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä Stanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä oli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi näistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää vastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo, oli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui samalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät ylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme oli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin levyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi Ihuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin vuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää alamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa nakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä, jonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»
Nälänhätä aarniometsässä.
Mutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa, etteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa. Nämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat puhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko toimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne alettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin mitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin matkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä nälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon soimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut suuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili väkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla vihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen nuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät viljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka näyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan. Useimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet parhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit alussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat olleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen niin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä oli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan majaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja viljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet, olivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi löyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen viljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000 neliökilometriksi.
Ipotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta aluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän kuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain luovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien rikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi kiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista — yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley olisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut luottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä kultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni Nelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain kapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä, joista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet tai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä tyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon tuostakin ruumiita.
Ennenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt sieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen hän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen ja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi heille toimittaa apua.
Tie raivauksen poikki.
Lähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi balessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja kaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka olivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä, kymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan raivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi kylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että tie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa, sitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä pitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin, on edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki kiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret, joiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes saa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy taas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes täytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt täytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes on kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa ei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä varovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja sen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2 metriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle ja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen valtavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme eteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa, vesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan huokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä kamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli, monta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä ja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti metsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä raskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan poikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien, kumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta, jopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä putoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä korkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on toisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin on seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä oksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja tämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella suihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka ei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa viljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa, bataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.
Näillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat kuitenkin olivat muuttaneet pois.
»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui metsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä patriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se päivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja kosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa ruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen. Aurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään lehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja soliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot harmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat kimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen soitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja vihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään ja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta ilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä kisoillaan.»
Marraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin, jotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja niissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin kylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua ja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan kyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut viljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia. Harvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto oli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta. Kun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu, sai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita ja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman laajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä ensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin metsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet. Kuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet 2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä. Maissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki vähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa 6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan sitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin lahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa. Tämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan, oli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että muukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.