Aarniometsä aukeaa.
Marraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle vuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin näkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä ihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta kohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän, sansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät sitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä satain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen erämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi kuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia utuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu maja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi ja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi tiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa ruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä keralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»
Eräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan kekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs miehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi ympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja tähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä, että se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme aivan sen reunalla!»
»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa ja sitä pashaa, jota etsimme?»
Useimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti kuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin korkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata. Ja kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli suuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla voitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin öljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin täällä viljeltiin.
Metsästä päästäessä.
»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja odotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme Jephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän matkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle lakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko. Kirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä lämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman innostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni mukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä vuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle nurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja lopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei ollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan riemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan ollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja puhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme varjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli orastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili hiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen nuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin kauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa; gasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta kunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen jälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat päätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja kömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin. Penikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä aalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat puistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja verkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia matalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen; ja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme sinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun hengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea kulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»
Huono vastaanotto.
Kauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä hekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski milt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään. Väki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan kulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen taajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert Njansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta, bataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja hehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta sitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli leiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä hän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit ja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin, kaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä mittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.
»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45 kilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean ylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä nurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro, ja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton syvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei nimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä muutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman sininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti jyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.