Albert Njansa.
»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena: 'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.' Mutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää laaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi kohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme kahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla tai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren verhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme, että sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia tuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät, oli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»
Sen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman korkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen uurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului, ennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa täytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.
Muutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä, mutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta voinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään, vaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka oli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina Unjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa viemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä järvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla puuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta luopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut liian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin palata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja jälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla voimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä kilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten poikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley antoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin elettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin lihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.
Fort Bodo.
Tunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley leiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman vastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin työhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin oja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit. Rakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki, varastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen luutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja sinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan. Tammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.
Odotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa. Kun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan. Alkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät teille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät kaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja nämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin alituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.
Huoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi tulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat viljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat ihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli ja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan, joka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi linnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä tuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat alkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa niitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan mustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne lakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset sääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista, mutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina kirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan saapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja kaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa, katkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä lukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen päälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli, tunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut kolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja upseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui astumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen ei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä pikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne kalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu synnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi niiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät ja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa frynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus. Rotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä kova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen lattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon lehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon; kuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja niiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin muurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä, kunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin unohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi viholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen paistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen muurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»
Stanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin purevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja vaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin 45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen seuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava. Mutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja tietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat todenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä mittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin nuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin, näiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä paitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja pöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin myrkyllisiä matelijoita.
Kun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita, metsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta. Jotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä kohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja pian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni Nelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat olivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet heitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta henkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä aarniometsään perustettuun kotiin.