Etelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa vahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia pyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet vähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta alkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876 luovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880 koko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion kaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan saakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja v. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa englantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista kohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen sopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa aina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.
Saksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja namakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa suojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein sattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan rannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja selitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun ottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä valkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli astunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä yllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka niminen siirtokunta oli perustettu.
Tämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884 Afrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall. Saksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa toimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että Ranskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin perustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota ei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall teki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan alaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus havahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan maata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään, mutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän vielä sai pelastetuksi.
Ranska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden kanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta ja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä englantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin ennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina Sokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan kaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa oli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.
Pohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian vastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä maassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin yhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien kautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882 kieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti Englannin suojelusvallan alaiseksi.
Itä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan alaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei Euroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884 muodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka toimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää ennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi pukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu löytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja ja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun Sansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan hallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen solmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä pohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui siten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan pitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.
Italia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä hiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan hallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.
Tällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin Afrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain kokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella ja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua ja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan rantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat yksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.
Varsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset vallat tekivät toistensa kanssa.
Suur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat
Itä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren
Englannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille
luovutti Helgolannin.