Koillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin pohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä myöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin välinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä, aaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä. Korkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi. Maisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä samoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja ja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja leopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat ilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä. Arabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen Njassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.
Livingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon lähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten toiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä skotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia sinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren kauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden arabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta kestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti maan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna valloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan taistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti vaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa kahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja, kaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat ovat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa rauhan ja turvan orjastajia vastaan.
Entinen Saksan Lounais-Afrikka.
Kalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä puolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen bushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen alue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen heimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat nämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan asuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin, vaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden keskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen neekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien sekaannuksesta syntynyttä sekarotua.
Saksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat ylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen ilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia siirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on alueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.
Livingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä Etelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen Galton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä, kulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle Ngami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan tutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen retken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton tutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin aikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja, sebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta ampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on vaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä Welwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä nimensä saaneen puun (Welwitschia mirabilis), joka ehkä on luomisen merkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto, jota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen on kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja voivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat kävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva paalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi kosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi, sillä se on korkeuttaan paksumpi.
Viime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander niminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä pahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja hävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet saksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän lakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain paras tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja alkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa hereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868 Englannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei siihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880 namakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen alkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas Bismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon paras satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit tekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa, kunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen asutus saattoi todenteolla alkaa.
Ei täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten kauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys ja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan kapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi Saksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa markkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta saksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan herero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne heitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut hottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava. Hereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien alkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v. 1908 vain puoleksi tästä määrästä.
Angola.
Portugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan pääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin orjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa orjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää. Portugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen rannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö jäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on ryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita alueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi tekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme vain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on kuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki Afrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse ja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa maantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79 Benguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan valtakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän niinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan, herättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi portugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta useita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen Kalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä Okawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät, rikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.