Kamerun.
Portugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon ohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä — löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan merestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan joen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat nimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten käytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat sanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset, v. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko rannikon perukoineen »Kameruniksi».
Kamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee vuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia ja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että maanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on viileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta voimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m korkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja alavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä, joissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee, seudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi savanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin viljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-, riissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä. Eläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja, jalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on runsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen pohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja Kamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa asuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on bantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat mukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa tuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia, varsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin ollut maassa toimessa.
Kamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä sen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi. Kauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat ja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita tunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin, kun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin saapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi lähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta sisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita mainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä kaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin ruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin saksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902 ensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven rannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten virkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle kukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen keralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka, jolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia laavavirtoja.
Nigeria.
Sillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan ja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat portugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista vuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen olivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita ja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä. Portugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat niiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset eivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista vaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet muut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät, samoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa yhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy tärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita jokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä nimellä »öljyjoiksi».
Kun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten brittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi, alkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari anastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä, mutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset viranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä huolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko kuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.
William Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä joen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan saakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia perustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen kannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella, mutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi Nigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten liikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa englantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa v. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin varrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa alaisiksi.
Sisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset hallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan iskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä uutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen valloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan rajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon suoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan liikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen järjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa asuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset ryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria maakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki, jonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat yhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita. V. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja uudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan Suur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen ja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian ylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun täytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja, olivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen pää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun nämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä ylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa valloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti linnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään. Valloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa Suur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä kaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt vapaaehtoisesti.
Näiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten kautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin asuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15 miljoonaksi.