Vielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön kulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat melko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä ihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä. Rannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä valkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka suuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka elää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa. Seuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä salassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet jakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin luokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet valat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös valtiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä egbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä jonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua, taikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla seuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän salaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten viranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan apulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.
Ashanti.
Euroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat ja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja tämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan aikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan, joka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli sangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat tuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta orjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä sisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.
Jo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka kuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin suojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi oli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut kalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä maassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas oli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja uhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia. Ashantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä seuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.
1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir Garnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä tämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen Ashantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan ihmisuhrit.
V. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli seurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken jälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste. Ashantin kuningas vietiin maanpakoon.
Ashantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime vuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille ja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla vallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.
Dahome.
Dahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki, korkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies kuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia ihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten fetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.
Ranskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla rantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja 1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.