Kapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman retkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota paitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.
Lähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki Macquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn käydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin nyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa. Alkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he pyydystivät joesta kaloja.
»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja pyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään lyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen miehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa, ettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai pari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin vaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka halkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa he täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet koko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»
"Pyörä kiertää akselia".
Sturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät herättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella ja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa oli verraten helppo saavuttaa.
Kuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus käydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt aivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta, tavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan uoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä, ettei sitä löytynyt etsimälläkään.
Ruokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli vähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia retkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen ääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta hän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan heittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita ilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun he sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien ja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin. Muutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja Humen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli torjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää peittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille se siitä huolimatta näytti kelpaavan.
Sturt löytää Darlingin.
Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän- tai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen pinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät olivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet ahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen he kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan. Äyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt oli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun sisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi. Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.
Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan. Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä löydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella, isosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä, kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin onneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät päässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui pensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin, niin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät liikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume alkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian koko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.